KKO:2007:39
Diaarinumero: S2005/498
Esittelypäivä: 9.3.2006
Antopäivä: 24.4.2007
Taltio: 742
Vakuutuksenottajan ja vakuutuksenantajan välisessä vakuutussopimuksessa oli sovittu riitojen ratkaisemisesta välimiesmenettelyssä. Kysymys siitä, sitoiko välityslauseke sellaista vahingonkärsijää, joka ei ollut vakuutussopimuksen osapuoli, vai oliko merivahingonlaskija toimivaltainen antamaan korvausselvityksen vahingonkärsineen ja vastuuvakuutuksenantajan välisessä merivakuutukseen perustuvaa korvausta koskevassa asiassa. (Ään.)
Asian käsittely alemmissa oikeuksissa
Tausta
A oli pyytäessään merivahingonlaskijalta korvausselvitystä kertonut, että hän oli 5.7.1994 ollut Suomenlinnassa Kustaanmiekan saaressa siirtymässä perheineen kivilaiturilta kolmen tonnin painoiseen moottoriveneeseensä, kun laiturin ohi menevää laivaväylää pitkin kulkenut Inreko Laeva AS:n bare boat -rahtaama ms Corbiere -niminen alus oli aiheuttanut peräaallokon. Yrittäessään estää aallokon aiheuttamaa veneen liikettä A oli pudonnut mereen veneen ja laiturin väliin sekä tämän seurauksena loukkaantunut.
A oli nostanut rikosperusteisen vahingonkorvauskanteen aluksen päällikköä ja Inreko Laeva AS:ää vastaan Helsingin käräjäoikeudessa. Tuon oikeudenkäynnin aikana AS Aveal Okerniksi nimensä muuttanut Inreko Laeva AS oli lakkautettu ja poistettu kaupparekisteristä 27.8.1999 tultuaan 25.6.1998 asetetuksi konkurssiin, joka sittemmin oli rauennut varojen puutteeseen.
Merivahingonlaskijalle 20.11.2000 esittämässään korvausselvityspyynnössään A vaati norjalaisen Assuranceforeningen Gardin (Gard) velvoittamista suorittamaan korvauksia, joita hän oli vaatinut Helsingin käräjäoikeudessa vireillä olevassa edellä mainitussa vahingonkorvausjutussa varustamolta ja aluksen päälliköltä. A katsoi Gardin olevan velvollinen suorittamaan korvauksia hänelle aiheutuneista henkilövahingoista, koska ms Corbiere oli ollut tapahtumahetkellä sanotussa vakuutusyhdistyksessä vakuutettuna vastuun varalta (P&I-vakuutus).
Gard lausui ennen pääasiaan vastaamista, että Suomen merivahingonlaskija ei ollut toimivaltainen selvittämään korvausasiaa, koska kyseisessä vakuutussopimuksessa oli viitattu Gardin vakuutusehtoihin, jonka säännössä 91 todettiin, että riidat Gardin ja vakuutetun välillä käsitellään välimiesmenettelyssä Oslossa. Gardin mukaan A oli vaatiessaan korvausta suoraan vakuutuksenantajalta sidottu Gardin ja vakuutetun välillä voimassa olleisiin vakuutusehtoihin.
Merivahingonlaskijan korvausselvitys 18.3.2002
Merivahingonlaskijan korvausselvityksestä merivakuutusasioissa annetun lain mukaan merivakuutussopimukseen perustuva korvausasia oli, jollei toisin ole sovittu, merivahingonlaskijan selvitettävä. Ennen kuin tällainen asia voitiin ottaa tuomioistuimen tutkittavaksi, siitä kuitenkin aina tuli olla merivahingonlaskijan korvausselvitys. Tämä lainkohta tarkoitti, että kaikki Suomessa käsiteltävät merivakuutussopimusta koskevat korvausasiat on selvitettävä merivahingonlaskijan toimesta. Vain niissä tapauksissa, joissa vakuutussopimuksessa oli sovittu välimiesmenettelystä, ei korvausselvitystä merivahingonlaskijan toimesta tehty.
A:n vaatimusten perustana oli Gardin ja Inreko Laeva AS:n välillä voimassa ollut vastuuvakuutusta koskeva vakuutussopimus. Hyväksymistä koskevassa ja Gardin antamassa todistuksessa (certificate of entry) oli viitattu siihen, että sopimuksessa sovelletaan ”Statutes and Rules for P&I and Defence cover for ships and other floating structures”. Nämä vakuutusehdot sisälsivät välityslausekkeen säännössä 91. Tämän säännön mukaan Gardin ja ”jäsenen” eli vakuutetun väliset riidat oli käsiteltävä välimiesmenettelyssä Oslossa. Välimiesmenettelyn oli siis tapahduttava muualla kuin Suomessa.
Suomi oli osapuolena ulkomaisten välitystuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskevassa New Yorkissa 10.6.1958 tehdyssä yleissopimuksessa (New Yorkin yleissopimus). Myös Norja (kuten Viro) oli kyseisen yleissopimuksen osapuoli. Kyse oli kansainvälisestä kytkennästä siten kuin yleissopimuksen soveltaminen edellytti.
Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisen sopimusvaltion on tunnustettava päteväksi kirjallinen sopimus, missä sopimuspuolet sitoutuvat alistamaan välitysmenettelyyn kaikki tai tietyt riitakysymyksensä, jotka ovat aiheutuneet tai voivat aiheutua niiden välisestä tietystä sopimuksesta tai muusta oikeussuhteesta ja joiden kohde on välitysmenettelytietä ratkaistavissa. Yleissopimuksen 2 artiklan 2 kohdan mukaan ”kirjallisella sopimuksella” tarkoitetaan sopimuspuolten allekirjoittamassa sopimuksessa tai välitystuomiosopimuksessa olevaa taikka kirjeiden ja sähkösanomien vaihtoon sisältyvää välitystuomiolauseketta. Yleissopimuksen 2 artiklan 3 kohdan mukaan kun sopimusvaltiossa on pantu vireille asia, josta asianomaiset ovat tehneet 2 artiklassa tarkoitetun sopimuksen, tuomioistuimen tulee toisen asianosaisen pyynnöstä osoittaa asianosaiset turvautumaan välitysmenettelyyn, jollei se katso mainittua sopimusta mitättömäksi, vaikutusta vailla olevaksi tai mahdottomaksi täyttää. New Yorkin yleissopimus oli Suomessa saatettu voimaan asetuksella 2.3.1962/207 voimaanastumispäivän ollessa 19.4.1962.
New Yorkin yleissopimuksen kyseiset säännökset heijastuivat välimiesmenettelystä annetun lain 51 §:ssä. Lainkohdan 1 momentin mukaan kannetta asiasta, joka kyseisen lain mukaisen välityssopimuksen tai määräyksen mukaan on ratkaistava vieraassa valtiossa tapahtuvassa välimiesmenettelyssä, ei saa ottaa tuomioistuimessa tutkittavaksi, jos vastapuoli tekee asiasta väitteen ennen kuin vastaa pääasiaan, ellei välityssopimus tai määräys siihen sovellettavan lain mukaan ole pätemätön.
Suomen tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta suhteessa sellaiseen välityssopimukseen, jonka nojalla välimieskäsittely tapahtuu vieraassa valtiossa, oli näin ollen rajoitettu kuitenkin edellyttäen, että välityssopimuksen muotovaatimukset oli täytetty. Asiassa ei merivahingonlaskijan mukaan ollut esitetty mitään sellaista, jonka nojalla välityssopimus tai määräys Gardin ja vakuutetun välillä siihen sovellettavan lain mukaan olisi pätemätön.
Merivahingonlaskija oli viranomainen, mutta ei tuomioistuin. Merivahingonlaskija katsoi kuitenkin, että välimiesmenettelystä annetun lain 51 §:stä ilmenevän oikeusohjeen nojalla ja ottaen huomioon merivahingonlaskijan korvausselvityksestä merivakuutusasioissa annetun lain edellä mainitun lähtökohdan myös merivahingonlaskijan oli korvausselvitysmenettelyssä tarvittaessa meneteltävä siten kuin lainkohdassa säädetään.
Koska esillä olevassa asiassa korvausta vakuutuksenantajalta oli vaatinut vahinkoa kärsinyt eikä edellä mainitun vakuutussopimuksen vakuutettu, oli ratkaistava, oliko vahinkoa kärsinyt sidottu vakuutuksenantajan ja vakuutetun välillä voimassa olleisiin vakuutussopimuksen ehtoihin ja niihin sisältyvään välityslausekkeeseen.
Kysymys siitä, minkä maan lakia vahinkoa kärsineen vakuutusoikeudellista asemaa selvitettäessä oli sovellettava, oli ratkaistava Suomen lain nojalla. Mainitsemillaan perusteilla merivahingonlaskija katsoi, että sovellettavaksi tuli laki kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista vuodelta 1988.
Gardin ja vakuutetun välillä voimassa olevan vakuutussopimuksen ehdot sisälsivät säännön 90, jonka mukaan Gardin ja ”jäsenen” eli vakuutetun välisessä oikeussuhteessa sovellettiin Gardin ehtoja ja Norjan oikeutta kuitenkin niin, että vuoden 1989 Norjan vakuutussopimuslain säännöksiä ei sovellettu. Edellä mainitun lain 4 §:n mukaan sopimukseen sovellettiin sen valtion lakia, josta sopijapuolet olivat sopineet. Lakiviittauksen oli oltava nimenomainen tai sen oli muuten käytävä riittävän selvästi ilmi sopimuksesta tai sopimukseen liittyvistä olosuhteista. Lainkohdassa oli eräitä tarkennuksia pätevän lakiviittauksen edellytyksistä.
Jos Suomen tuomioistuimen olisi ratkaistava Gardin ja vakuutetun välinen riita, ei kyseisen lain nojalla olisi estettä ottaa huomioon Gardin ehtoihin sisältyvää sääntöä 90, jonka mukaan Norjan oikeutta sovellettiin siten kuin edellä oli ehdosta todettu.
Kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista annetun lain 7 §:n mukaan sopimuksen tai sen ehdon pätevyys muuten kuin muodon osalta määräytyi sen lain mukaan, jota olisi sovellettava, jos sopimus tai ehto olisi pätevä. Lain 8 §:n mukaan oikeuksien siirrossa ratkaistaan kysymys siitä, mikä oli velallisen ja siirronsaajan välinen suhde, sen lain mukaan, jota sovellettiin velallisen ja alkuperäisen velkojan väliseen sopimukseen. Vaikka lain 7 ja 8 § eivät suoranaisesti ottaneet kantaa vahinkoa kärsineen ja vastuuvakuutuksenantajan väliseen suhteeseen, kävi lainkohdista merivahingonlaskijan mukaan ilmi se periaate, että kysymys vakuutusehtojen pätevyydestä suhteessa vahinkoa kärsineeseen oli ratkaistava lakiviittauksen mukaisesti. Näin ollen kysymys siitä, oliko vahinkoa kärsinyt sidottu vastuuvakuutuksenantajan ja vakuutetun välillä voimassa oleviin sopimusehtoihin, oli ratkaistava lakiviittauksen mukaisesti. Samat periaatteet kuin edellä mainituissa lainkohdissa sisältyvät sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan Rooman yleissopimuksen 7.1 ja 12.2 artiklaan.
Gardin ja vakuutetun välillä voimassa olevan vakuutussopimuksen ehtojen säännön 90 mukaan sopimukseen oli sovellettava Norjan lakia, ei kuitenkaan Norjan vuoden 1989 vakuutussopimuslakia. Merivahingonlaskijan mukaan estettä ei ollut sille, että kyseinen lakiviittaus sitoi myös vahinkoa kärsinyttä tämän vaatiessa vakuutuskorvausta suoraan vakuutuksenantajalta.
Kun kyse ei ollut lakisääteisestä tai vastaavasta vakuutuksesta ja ottaen huomioon, että edellä mainitun ehdon mukaan Norjan vakuutussopimuslakia ei sovellettu, vallitsi Norjassa vakuutusoikeudellinen periaate siitä, että vahinkoa kärsinyt oli sidottu samoihin ehtoihin kuin vakuutuksenottaja ja vakuutettu. Periaate oli vahvistettu esimerkiksi teoksessa Hans Jacob Bull, Tredjemannsdekninger i försikringsforhold, Oslo 1988, ss. 151 – 213. Tästä poikkeavaa periaatetta ei voitu todeta välityslausekkeen osalta. Samalla merivahingonlaskija totesi, että Norjan vuoden 1989 vakuutussopimuslain § 7 – 6 – § 7 – 8 heijastivat niitä periaatteita, joita Norjan vakuutussopimusoikeudessa oli pidetty vallitsevina. Norjan vakuutussopimuslain § 7 – 6 neljännen kappaleen mukaan vakuutuksenantaja voi vahinkoa kärsinyttä vastaan tehdä samat väitteet kuin vakuutettua vastaan, elleivät väitteet liity vakuutetun sellaisiin olosuhteisiin, jotka ovat syntyneet vasta vakuutussopimuksen solmimisen jälkeen.
A oli merivahingonlaskijan mukaan Norjan oikeutta edellä mainittujen vakuutusehtojen säännön 90 nojalla sovellettaessa sidottu Gardin ja vakuutetun välillä voimassa olevan vakuutussopimuksen ehtoihin, joiden mukaan vakuutusta koskevat riidat oli ratkaistava välimiesmenettelyssä siten kuin ehdosta tarkemmin ilmeni.
Merivahingonlaskija jätti A:n Gardia vastaan esittämät vaatimukset korvausselvityksen laatimisesta ja vakuutuskorvauksen suorittamisesta tutkimatta.
Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa (merioikeudessa)
A vaati, että merivahingonlaskijan ratkaisu kumotaan ja asia palautetaan merivahingonlaskijalle sekä vahvistetaan, että A:n vakuutusyhtiötä vastaan esittämät vaatimukset voitiin käsitellä Suomen lain mukaan suomalaisessa yleisessä tuomioistuimessa tai että merivahingonlaskijan ratkaisu kumotaan ja A:n vakuutusyhtiöön kohdistamat korvausvaatimukset otetaan käräjäoikeudessa välittömästi tutkittavaksi ja kanne yhdistetään käsiteltäväksi samassa oikeudenkäynnissä käräjäoikeudessa vireillä olevan asian 96/17121 kanssa.
A katsoi, että laivanisännän ja vakuutusyhtiön solmimassa sopimuksessa ollut ehto riitaisuuksien käsittelemisestä välimiesoikeudessa ei sitonut häntä.
Gard vaati, että moitekanne hylätään. Asiaa ei voitu välimiesmenettelystä annetun lain 51 §:n 1 momentin nojalla tutkia tuomioistuimessa, koska asia tuli välityssopimuksen mukaan ratkaista välimiesmenettelyssä Norjassa ja vastaaja oli tehnyt sitä koskevan väitteen ennen pääasiaan vastaamista. A:n oikeudessa vaatimusten esittämiseen vastaajaa vastaan oli kysymys niin sanotusta suorasta kanneoikeudesta. Suora kanneoikeus saattoi perustua vain Gardin ja varustamon väliseen merivakuutussopimukseen ja näin ollen kaikki sopimuksen ehdot sitoivat sitä, joka tuohon sopimukseen perusti oikeuksiaan. Vakuutusehdoissa oli viitattu vakioehtoihin, joihin sisältyi välityslauseke. Välityssopimus sitoi kantajaa.
Käräjäoikeuden tuomio 22.3.2005
Välimiesmenettelystä annetun lain 51 §:n mukaan kannetta asiassa, joka saman lain 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla tehdyn välityssopimuksen mukaan on ratkaistava vieraassa valtiossa tapahtuvassa välimiesmenettelyssä, ei saa ottaa tuomioistuimessa tutkittavaksi, jos vastapuoli tekee siitä väitteen ennen kuin vastaa pääasiaan, ellei välityssopimus ole siihen sovellettavan lain mukaan pätemätön.
Merivahingonlaskijan korvausselvityksestä merivakuutusasioissa annetun lain mukaan merivakuutussopimukseen perustuva korvausasia on, jollei toisin ole sovittu, merivahingonlaskijan selvitettävä. Ennen kuin tällainen asia voidaan ottaa tuomioistuimen tutkittavaksi, siitä kuitenkin aina tulee olla merivahingonlaskijan korvausselvitys.
Kun merivahingonlaskijalle oli esitetty väite siitä, ettei merivahingonlaskija ollut asiassa toimivaltainen vakuutussopimukseen perustuvan välimiesmenettelyä koskevan ehdon vuoksi, oli merivahingonlaskijan tullut, kuten merivahingonlaskija oli tehnytkin, ottaa kantaa esitettyyn prosessuaaliseen väitteeseen.
Gard oli välimiesmenettelystä annetun lain 51 §:n mukaisesti tehnyt väitteensä asian kuulumisesta vieraassa valtiossa tapahtuvassa välimiesmenettelyssä ratkaistavaksi ennen pääasiaan vastaamistaan.
Vakuutuksenantajan ja vakuutetun välisen vakuutussopimuksen ehtoina oli muun ohessa sovittu sovellettavasta laista, että ”the legal relationship between the Association and the Member shall be governed by these Rules and Norwegian law, but the provisions of the Insurance Contracts Act of 16th June 1989 shall not apply” sekä välimiesmenettelystä, että ”unless otherwise agreed, disputes between the Association and a Member or a former Member arising out of the contract of insurance or these rules shall be resolved by arbitration … ” ja että ”arbitration proceedings shall take place in Oslo”.
Asiassa ei ollut riitautettu sitä, että vakuutuksenantajan ja vakuutetun välisessä sopimussuhteessa sopimus noudatettavasta laista tai välityssopimus ei olisi pätevä. Kysymys oli siitä, tulivatko nämä ehdot noudatettaviksi myös suhteessa vahingonkärsijänä vaatimuksia esittävään A:han.
Välityssopimus oli tehty välimiesmenettelystä annetun lain 3 §:ssä edellytetyin tavoin kirjallisesti. Vakuutussopimukseen oli sen ehtojen mukaan sovellettava Norjan lakia, ei kuitenkaan vuoden 1989 vakuutussopimuslakia. Kuten merivahingonlaskijakin oli katsonut, tuli Norjan oikeuden mukaan sovellettavaksi periaate, että vahinkoa kärsinyt oli sidottu samoihin ehtoihin kuin vakuutuksenottaja ja vakuutettu. Kysymys oli merivakuutussopimuksesta, josta johtuvat riidat voitiin sopia käsiteltäväksi välimiesmenettelyssä Suomenkin lain mukaan. Suomen laissa ei ole pakottavaa säännöstä, jonka vastainen kysymyksessä oleva välityssopimus olisi vahingonkärsijää kohtaan. Näin ollen A:n asema vahingonkärsijänä tai muutkaan hänen vetoamansa seikat eivät tehneet välityslauseketta suhteessa häneen pätemättömäksi hänen perustaessa korvausvaatimuksensa sanottuun vakuutussopimukseen. Syytä muuttaa merivahingonselvittäjän ratkaisua ei siten ollut.
Käräjäoikeus hylkäsi A:n kanteen.
Asian on ratkaissut käräjätuomari Juha Saarenvirta.
Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa
A valitti Korkeimpaan oikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan tai oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 29 §:n nojalla siirretään käräjäoikeuteen tai toissijaisesti asia palautetaan merivahingonlaskijalle.
Gard vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Perustelut
1. Assuranceforeningen Gard (Gard) on myöntänyt P&I-vakuutuksen Inreko Laeva AS -nimisen yhtiön bare boat -rahtaamalle ms Corbiere -nimiselle alukselle. A on katsonut, että sanottu alus oli 5.7.1994 Helsingin edustalla Kustaanmiekassa liikennöidessään aiheuttanut hänelle henkilövahinkoja, joista Gard on myöntämänsä vakuutuksen nojalla vastuussa.
2. Sanotussa vakuutussopimuksessa viitattujen Gardin vakuutusehtojen mukaan Gardin ja vakuutetun välisessä oikeussuhteessa sovelletaan Gardin ehtoja ja Norjan lakia kuitenkin niin, ettei vuoden 1989 vakuutussopimuslain säännöksiä sovelleta. Riidat Gardin ja vakuutetun välillä ratkaistaan ehtojen mukaan välimiesmenettelyssä Oslossa. Riidatonta on, että sanottu välityslauseke on sitova Gardin ja varustamon välisessä suhteessa. Asiassa on kysymys siitä, sitooko vakuutussopimuksen sisältämä välityssopimus A:ta hänen vaatiessaan vakuutuksen perusteella korvauksia Gardilta.
3. Asiassa on ensin ratkaistava, minkä valtion lain mukaisesti vakuutussopimukseen sisältyvän välityslausekkeen sitovuutta A:han nähden on arvioitava. Korkein oikeus toteaa, että välityssopimukseen sovellettava laki ei määräydy välttämättä pääsopimukseen sovellettavan lain mukaisesti vaan siihen saattaa soveltua jonkun muun valtion laki. Tässä tapauksessa välityssopimukseen sovellettavasta laista ei ole sovittu. Kun kuitenkin välimiesmenettelyn paikaksi on sovittu Norja ja kun lisäksi siihen vakuutussopimukseen, johon A perustaa oikeutensa, on sovittu sovellettavaksi Norjan lakia, myös välityslausekkeen sitovuutta A:han nähden on perusteltua arvioida Norjan lain mukaisesti.
4. Kysymys on siten siitä, sitooko vastuuvakuutussopimuksessa oleva välityslauseke Norjan lain mukaan vahingonkärsijää nyt kyseessä olevassa tilanteessa, jossa hän hyödyntää Norjan vuoden 1930 vakuutussopimuslain 95 §:n 3 momentin ja voimassa olevan vakuutussopimuslain 7 luvun 6 §:n mukaista oikeuttaan kohdistaa vakuutussopimukseen perustuva vaatimuksensa suoraan vastuuvakuutuksenantajaan. Tätä niin sanottua suoraa kanneoikeutta koskevaa sääntelyä on Norjassa sekä voimassa olevan vakuutussopimuslain että vuoden 1930 vakuutussopimuslain mukaan noudatettava nyt kyseessä olevassa tilanteessa, jossa vakuutettu on konkurssissa, siinäkin tapauksessa, että asianosaiset olisivat sopineet toisin.
5. Niin kuin merivahingonlaskija ja käräjäoikeus ovat todenneet, on vapaaehtoisten vastuuvakuutusten osalta myös Norjassa noudatettu periaatetta, jonka mukaan suoraa kanneoikeuttaan hyödyntävä vahingonkärsijä on pääsääntöisesti sidottu samoihin ehtoihin kuin vakuutuksenottaja ja vakuutettu. Norjalaisessa vakuutusoikeudellisessa kirjallisuudessa samoin kuin nykyisen vakuutussopimuslain esitöissä (NOU 1987:24 s. 159) on kuitenkin puollettu myös kantaa, jonka mukaan nyt kyseessä olevan kaltainen vakuutussopimuksen välityslauseke ei sitoisi vahingonkärsijää. Norjan nykyisen vakuutussopimuslain 7 luvun 6 §:n 4 momentissa kuitenkin säädetään, että vakuutuksenantaja voi vahingonkärsinyttä vastaan tehdä samat väitteet kuin vakuutettua vastaan.
6. Ratkaistavana olevasta kysymyksestä ei ole Norjan Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä. Näin ollen kysymystä on perusteltua arvioida niiden periaatteiden pohjalta, joita Norjan oikeudessa on välityssopimusten tulkinnassa noudatettu arvioitaessa välityssopimuksen sitovuutta oikeuksien siirtymistilanteissa.
7. Välimiesmenettelyä koskevassa kirjallisuudessa niin Norjassa kuin kansainvälisestikin on lähdetty siitä, että oikeuksien siirron kautta tai suoraan lain nojalla sopimusosapuolen sijaan tuleva kolmas, joka perustaa vaatimuksensa sopimukseen, on sidottu myös sopimuksen sisältämään välityslausekkeeseen. Tämä periaate on nyttemmin kirjattu myös Norjan voimassa olevaan lakiin välimiesmenettelystä (lov om voldgift 14.5.2004, 10 § 2 momentti), jota tosin ei sovelleta esillä olevassa asiassa. Periaate on yhdenmukainen myös sen edellä mainitun Norjan oikeudessa noudatetun lähtökohdan kanssa, että niin sanottua suoraa kanneoikeutta käyttävä vahingonkärsijä ei lähtökohtaisesti saa vastuuvakuutuksenantajaan nähden parempaa oikeutta kuin vakuutuksenottaja ja vakuutettu.
8. Tässä tapauksessa välimiesmenettely on sovittu tapahtuvaksi Norjassa, ja asianosaisten välinen suhde, muun muassa A:n oikeus esittää vaatimuksia suoraan Gardiin nähden, tulee arvioitavaksi Norjan lain mukaisesti. Asiassa ei ole tullut ilmi sellaisia seikkoja, joiden johdosta vakuutussopimuksen sisältämän välityssopimuksen ei olisi perusteltua katsoa edellä mainitun välityssopimusten tulkinnassa vakiintuneen periaatteen mukaisesti sitovan sanottuun vakuutussopimukseen vaatimuksensa perustavaa A:ta.
9. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei ole syytä käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen.
Tuomiolauselma
Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos, Gustaf Möller, Kati Hidén ja Juha Häyhä (eri meiltä) sekä määräaikainen oikeusneuvos Dan Frände. Esittelijä Jukka Sippo.
Eri mieltä olevan jäsenen lausunto
Oikeusneuvos Häyhä: Välimiesmenettelystä annetun lain 2 §:n mukaan välimiesten ratkaistavaksi voidaan asianosaisten välisin sopimuksin saattaa sellainen yksityisoikeudellinen riitakysymys, josta voidaan tehdä sovinto. Lainkohdasta ilmenee, että välimiesmenettely on osapuolten väliseen sopimukseen perustuva, tuomioistuimessa tapahtuvalle oikeudenkäynnille vaihtoehtoinen riitojen ratkaisemisen tapa. Sopimuksin osapuolet voivat perustaa oikeuksia sopimuksen ulkopuoliselle, mutta sopimusvelvoitteet sitovat vain sopimukseen sitoutuneita. Tällä periaatteella on keskeinen merkitys sekä Suomen että vertailumaan Norjan sopimusoikeudessa.
Välimiesmenettelyn osalta mainittu periaate tarkoittaa sitä, että välityslauseke sitoo lähtökohtaisesti vain siihen velvoittautuneita osapuolia. Asianomainen merivakuutussopimus, johon välityslauseke sisältyy, on solmittu norjalaisen Assuranceforeningen Gard -nimisen yhtiön vakuutuksenantajana ja virolaisen Inreko Laeva AS -nimisen yhtiön vakuutuksenottajana välillä. A ei ole osapuolena siinä vakuutussopimuksessa, johon mainittu välityslauseke sisältyy.
Tässä tapauksessa välityslausekkeen sitovuus merkitsisi A:n kannalta sitä, että riita tulisi käsiteltäväksi osapuolten valitsemien välimiesten toimesta Norjan oikeuden mukaan Oslossa. A, joka on vammautunut Helsingissä ollessaan perheensä kanssa veneilemässä, ei ole vahingonkärsineenä sellaisessa asemassa, että kyseinen välityslauseke olisi ollut hänen ennakoitavissaan. Välityslausekkeen sitovuus merkitsisi myös sitä, että suomalainen merivahingonlaskija ei olisi toimivaltainen suorittamaan tapahtumaa koskevaa vahinkoselvittelyä. A:lla ei myöskään olisi tavanomaiseen tuomioistuinmenettelyyn liittyvää muutoksenhakuoikeutta. Lisäksi A:n oikeudenkäyntikuluja koskeva riski kasvaisi melkoisesti verrattuna tuomioistuinmenettelyyn. Huolimatta välimiesmenettelyyn tyypillisesti liittyvistä eduista, huonontavat mainitut piirteet A:n asemaa verrattuna siihen, mikä se olisi, jos riita tulisi käsitellyksi tavanomaista menettelyä noudattaen yleisessä tuomioistuimessa.
A ei ole perustanut oikeuttaan saatavan siirtoon vaan niin sanottuun suoraa kanneoikeutta koskevaan lain säännökseen. Vastuuvakuutuksessa niin Suomessa kuin Norjassakin sovellettavien, suoraa kannevaltaa merkitsevien säännösten tarkoituksena on turvata vahingonkärsineen oikeudet vakuutuskorvaukseen esimerkiksi tilanteessa, jossa vakuutettu vahingonaiheuttaja on tullut maksukyvyttömäksi. Katson, kuten enemmistö välityslausekkeeseen sovellettavan lain osalta, että välityslausekkeen sitovuutta on arvioitava itsenäisesti pääsopimuksesta riippumatta. Tämän vuoksi ja kun huomioon on otettava suoran kanneoikeuden vahingonkärsijän oikeuksia turvaava tarkoitus, ei seuraantoa voida pitää sellaisena, että A tulisi sidotuksi mainittuun välityslausekkeeseen vastoin suostumustaan. Katsottuani, ettei pääsopimuksen sisällöllä ole merkitystä välityslausekkeen sitovuuden kannalta, ei arviointiin voi vaikuttaa myöskään se seikka, että A:n oikeus vakuutussopimuksen perusteella suoritettavaan vakuutuskorvaukseeen ei voi olla parempi kuin vakuutussopimuksen osapuolella olevan vahingonaiheuttajan oikeus.
Näillä perusteilla kumoan Helsingin käräjäoikeuden tuomion ja palautan asian mainittuun käräjäoikeuteen vastaajan korvausvelvollisuuden määrittämistä varten.